Ruokaa!

Nyt kun pääsin ajan tasalle tässä blogissa, onkin melkein helpotus siirtyä nykyisyyteen. 
  Heräsin tänään puoli yhdeksitoista ottamaan ne neljä nappia, aivan niinkuin lääkäri määräsi. Jopa särkylääkkeen muistin napata. Kaiken tein mitä käski ohje, tosin edelleen on hieman omituinen olo, sillä yleensä lääkkeet otetaan ihan toista kautta- mutta..

Puoli tuntia myöhemmin kouristelen lattialla, huudan ja itken, enkä oikeasti usko selviäväni niistä kivuista hengissä. En voi sanoin kuvata sitä tunnetta, mutta uskoisin että lähelle pääsee näillä: joku yrittää repiä kohtuasi irti ihon läpi vatsasi alapuolelta... tai synnyttäminen. Itsehän en ole synnyttänyt, ja näiden kokemusten jälkeen tuskin omia biologisia lapsia tuskin hankinkaan, mutta "supistelut", joiksi lääkäri kipukramppikohtauksia kutsui, ovat luultavasti juurikin samoja, mitä synnyttävät äidit kokevat. 
  En saanut sanaa suustani ulos, niin kipeää se teki. Otin tupla-annoksen särkylääkettä, mutta tulosta ei tapahtunut. Itkin lisää. En usko, että olisin selvinnyt ellei ystäväni olisivat olleet läsnä. Sitten se tunne tuli, että nyt oli päästävä suihkuun. Jostain syystä jokin ylempi ääni sanoi, että suihku rauhoittaisi.


Tahdonvoimalla kai pääsin vessaan asti, mutta romahdin ja ryömin suihkun alle. Kivut olivat helvetilliset. Jos miehet joutuisivat koskaan kokemaan mitään tällaista, maailmassa ei olisi sotia. 


En kyennyt seisomaan, joten istuin siinä suihkun lattialla ja haukoin henkeä. Sitten tajusin vuotavani verta. Jumalille kiitos, se toimii! 
Sitten taisi mennä taju. Kipu alkoi jo säteillä päähän ja jäseniin, joten uskoisin, että kävin pitkäkseni siihen suihkun lattialle. Kuuma vesi tuntui jokseenkin rauhoittavalta ja lämpimältä peitolta.. ja suljin silmät.


Olen herännyt suihkusta kahdesti elämäni aikana. Ensimmäinen oli se, kun juhlittiin liikaa ylioppilaaksi pääsyäni.. mutta se on ihan toinen tarina se, ja toinen kerta.. tämä.
Minä heräsin, uskon että nukahdin vain hetkeksi, mutta olo oli jotenkin niin ihmeellisen levännyt, rauhallinen. Kivuton. 
Nousin istumaan, jolloin tunsin ehkä yhden elämäni epämiellyttävimmistä asioista ikinä. 
  Se valui lattialle. Suuri punainen löntti hyytynyttä verta, sen seassa jotain vaaleaa ja repaleista. En halunnut ajatella, että -mikä- tuo oli, mutta tiesinhän minä. 
Jotenkin en yllättynyt, että se ei mennytkään ritilästä läpi. Tuo perhanan epeli oli onnistunut jyrsimään tiensä läpi kondomin, pistänyt pataan isoa jälkiehkäisypilleriä niin pahasti, että se ei edes toiminut, ja aiheuttanut minulle kolmen viikon yhtäjaksoisen oksennustaudin ja voimattomuuden. En osannut edes yllättyä siitä, että tämä taistelija ei sujahtanutkaan kiltisti ritilän läpi viemäriin, vaan jäi sen päälle, kuin vielä viimeisen kerran minua morkatakseen. 

  Miksi siis jäin katsomaan sitä niin tarkasti?
Siksi, että sehän ei mennyt viemäriin, koska ritilä oli kai liian pieni. Otin ison tukon vessapaperia, kuopaisin toukan siihen, ja hetken mielijohteesta peittelin sen kuitenkin hellästi ennen vessanpönttöön nakkaamista. Tilanne olisi kuvottavuudellaan varmasti ollut gore-elokuvien ykköslistalla, mutta jostain syystä minua ei ällöttänyt yhtään. Enemmän, minä tunsin surua. Päätin kutsua toukkaa Janniksi, sillä olin varma että se olisi ollut tyttö. En tiedä miksi olin niin varma, minä vain tiesin. 

  Miksi siis kaikki tuo vaiva toukan eteen, jota en edes aikonut pitää?
En halunnut vaikeuttaa henkisesti tätä enempää, mutta jotenkin minusta tuntui, että koska tiesin alusta asti, että tämä toukka tulisi kuolemaan, en halunnut että se kuolisi nimettömänä. En sen jälkeen, kuinka paljon vaivaa se oli taistelunsa eteen nähnyt. Ja tiesinhän minä, että tämä kulkisi mukana joka ikisenä päivänä tästä eteenpäin, joten nyt voisin muistella sitä edes nimellisenä. 


Toukka on virallisesti kuollut, minä en. Toukka, jolla oli jo oma sydän, nenänpää, tärkeimmät elimet ja sukupuoli. Toukka, joka päätyi minun käsieni kautta vessanpönttöön. 




Minä, sen sijaan, mässään ensimmäistä kertaa kolmeen viikkoon itseni ääriäni myöten täyteen ruokaa, ja olen sen johdosta ylimmiltäni onnesta. Niin sairaalta ja törkeältä kuin se kuulostaakin, minä nautin. Ruoka ei ole koskaan maistunut näin hyvältä! Suklaatakin! Ja jogurttia! Ja ah, pyttipannua ja salaattia. Osittain tunnen melkoista syyllisyyttä olla näin onnellinen nyt.. mutta en voi kuvata tätä tunnetta muuten, kuin helpotuksena. Osittain, ei, en vain osittain. Tunnen suunnatonta surua syntymättömän lapsen kohtalon vuoksi, mutta tiedän sisimmässäni, että näin oli parempi.
Ehkä tässä on nyt pahin ohi.. ja edessä on valoisampi tulevaisuus. 
Toiveikkaana huomiseen!