Kolme viikkoa suunnilleen ei suoranaisesti "hurahtanut ohi", ei todellakaan. Se oli pisin kolmeviikkoinen ikinä. En syönyt noina kolmena viikkona kertaakaan niin, että olisin ollut kylläinen pitkään, sillä ennen pitkää oksensin vähintäänkin puolet ulos siitä vähästä mitä olin kurkustani alas saanut.
Aamupahoinvointi, mikä ihana ja väärinymmärretty sana. Se nimittäin ei ole sinnepäinkään miltä se kuulostaa. Minä kun olin niitä onnekkaita joka oli vuorokauden ympäri kestävässä syklissä, jossa pahoinvointi ja kuvotus vuorottelivat niin, että kykenin syömään ainoastaan cheerios-muroja, vaaleita pullamössösämpylöitä paksun voikerroksen ja punaisen lenkin kera, sekä lettuja. Niin ja maitoa. Maitoa join varmasti yli kaksitoista litraa viikossa. Se on suhteellisen huikea määrä, ainakin jos ottaa huomioon, että normaalisti en juo laisinkaan maitoa. Mikään muu ei mennyt alas, ja suurin osa ruoka-aineista joissa oli vahva haju saivat minut halaamaan joko posliinia tai ämpäriä niin pitkään, että vatsalaukussani ei ollut enää muuta kuin happoja mitä yrittää puhaltaa ulos.
Kun pahoinvointi pitkittyi, en kyennyt enää nousemaan ajoittain sängystä ylös, saati pukemaan vaatteita. Ulos meneminen ei tullut kuuloonkaan. Olin voimaton, en pelkästään syömättömyyden vuoksi, mutta myös liikunnan puute sai minut passiiviseksi. Yritin pestä pyykkiä, mutta kun avasin nestemäisen pyykinpesuaineen korkin, sen vahva kemikaalinen haju syöksyi herkistyneeseen hajuelimeeni ja oksensin suoraan pesukoneeseen. Oli siinä kämppikselle selittämistä, miksi pesin kahdesti koneen, ja toisella kertaa korkeimmalla mahdollisella lämpötilalla. Istuin tuntikausia suihkussa.
Ensimmäinen käynti terveyskeskuksessa tarkoitti käytännössä sitä, että minulle tehtiin uusi raskaustesti. Kaksi punaista viivaa. Laskettu aika syyskuun kahdeksanneksi, parin päivän heitolla. Sanoin jo silloin itselleni ja sille terveystädille, että ei- en aio pitää tätä lasta. Antoi minulle pari päivää miettimisaikaa ja käski soittaa ajan lääkärille. Minähän soitin.
Sain ajan, mutta vasta seuraavalle viikolle. Kärvistelin siis kotona ja podin uskomattomia tunnontuskia, sillä kämppikseni oli tähän mennessä joutunut käytännössä yksin siivoamaan ja tiskaamaan, puhumattakaan ruoanlaitosta tai kissojen ruokkimisesta. Kaikki tuo oli liikaa, sillä pieninkin haju sai minut oksentamaan, joskus niin voimakkaasti että vatsaan sattui vielä tunteja oksentamisen jälkeen. Vihaan sitä saamattomuuden ja avuttomuuden tunnetta, ja vaikka arvostin suunnattomasti ystävieni avuliaisuutta, tunsin itseni niin avuttomaksi ja saamattomaksi, että en kyennyt nauttimaan edes siitä.
Viimein maanantaiaamu, ja aika mennä lääkäriin!
Oli muuten melkoinen reissu se, mutta oli virkistävää nauraa sydämellisesti ensimmäistä kertaa hetkeen, sillä auto oli ihan kiitettävän mielenkiintoisessa kunnossa, kun ystäväni tulivat minua hakemaan. Auto näytti jäiseltä, mutta se on vähättelyä. Aikaisemmin sataneen lumen määrää on hankala mitata, mutta koska autoa ei oltu tarvittu vähään aikaan, lunta ja jäätä oli pakkautunut melkolainen kerros niin tiukkaan, että autoa oltiin oikein kaksin, nelin ja kuusinkäsin irrotettu.. kirveen voimalla. Nauroin niin makeasti, että meinasin oksentaa, mutta se teki vain hyvää.
Lääkärikäynti ei ollut niitä miellyttävimpiä: minulle tehtiin papa-koe tulevia pillereitä varten, sekä emättimensisäinen ultra, jotta sikiö voitaisiin todeta olevaksi ja elolliseksi. No, olihan se, mutta minä en olisi halunnut nähdä sitä. Sillä hetkellä kun loin katseeni siihen ruutuun, tietoisuus siitä, että minulle oli suotu joidenkin niin havittelema siunaus ja lahja.. ja täysin vahingossa. Minä hankkiutuisin siitä eroon, tuntematta tunnontuskia, tuosta noin vain, olin ajatellut. No, nyt sillä toukalla oli kuitenkin syke, jonka näin. Aikaisemmin huulillani karehtinut hymy haihtui ja tajusin taas, millaiseen soppaan olin itseni asettanut.. ja minkä vuoksi?
No, niin ironista kuin se onkin, elämäni huonoin puoliminuuttinen tähän johti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti