Hämmentävää, niin pirun hämmentävää. Maanantai oli taas niitä päiviä. Koko viikonloppu oli jokseenkin ihan kauhea, eikä se olotila siitä juurikaan ole kohentunut, mutta maanantai..
Ihmisiä ympärillä, tarkoituksena kai pitää minut poissa siltä synkältä tieltä missä olen tallustellut. Isä otti yhteyttä, veljeni otti yhteyttä, ihmiset jotka olivat poissa viikonlopun ottivat yhteyttä. Liian raskasta, liian pian. Liikaa ihmisiä liian yhtäaikaisesti. Eniten hämmentää se, että maanantai oli ensimmäinen hyvä päivä pitkiin, pitkiin aikoihin. Olihan se toki liiankin sosiaalinen, mutta hyvä päivä silti. Yöllä rohkenin jopa ottaa yhteyttä ystävääni, joka tuli vielä katsomaan Oopperan kummitusta teen ja suklaan kera. Se oli jotain mitä olin kaivannut.
Nyt väsyttää. Haluaisin kaivautua jonnekin syvälle vaatekaapin uumeniin, enkä nähdä ketään pitkiin aikoihin. On niin kamalasti ajatuksia ja asioita, joita haluaisi sanoa ääneen, mutta pelkää niin paljon sitä torjuntaa, entä jos minun ajatukseni ovatkin ihan tyhmiä? Entä jos mielipiteeni ovat hassuja, eivätkä ollenkaan mielenkiintoisia? Entä jos minä olen ihan tyhmä, ja ihmiset pitävät minua ihan tyhmänä? En uskalla puhua uusille ihmisille, pelkään niin torjutuksi ja ylenkatsotuksi tulemista. Pelkään uusia ihmisiä, sillä jos en voi luottaa edes itseeni, kuinka voisin ikinä luottaa tuikituntemattomaan? Olen kai tulossa hulluksi. Vainoharhaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti