Itsetutkiskelun ilosanoma

Istun oman huoneeni lattialla, katselen ympärilleni. Kämppä on kaaoksessa, jääkaappi kumisee tyhjyyttään. Tiskit ja pyykit odottavat pesijäänsä ja koko asunto siivousta. Silti en jaksa tehdä mitään. 
  Pakenen jälleen todellisuutta tietokoneen ääreen. Kun pelaan, minun ei tarvitse murehtia mitään noista edellisistä, sillä siellä minulla on kaikki hyvin. Irtaudun hetkeksi pelistä, raaka todellisuus iskee taas mieleen. Masennuksen aalto virtaa ylitseni, itkettää. Tilillä on huikeat neljä euroa. Sillä pitäisi pärjätä ainakin kolme viikkoa, ja vieressäni oleva laskupino kasvoi jälleen perjantaina yhdellä. 

Pakenen jälleen todellisuutta, pelaan melkein koko viikonlopun. Unohdan syödä. Kun muistan, että ehkä sitäkin pitäisi tehdä, tajuan etten ole nälkäinen. Masentaa, vituttaa, ei jaksa edes nuudeleita keittää. Nepä ovatkin ainoa asia mitä kaapissa vielä on. Menen parvekkeelle tupakalle, tuijotan tyhjyyteen ja vajoan taas ajatuksiini. Miten minusta tuli tällainen? Tyhmä, laiska ja saamaton. En saa edes aikaiseksi keittää vettä. Alan pohtia taas elämääni pitemmän kaavan mukaan, ja tajuan mistä huono itsetuntoni kumpuaa, mitkä seikat siihen ajoivat: Ei mikään yksittäinen asia, vaan elämässäni olleet henkilöt, sekä perheessä että parisuhteessa ovat kukin vuorollaan hiljalleen nakertaneet niitä itsetunnon rippeitä pois. Olen kuin tyhjä kuori, varjo siitä ihmisestä joka joskus minu piti olla. 

Mietin ystäviäni, joita ei montaa ole, ainakaan paikkakunnalla. Tajusin, että minusta annetaan ihan väärä kuva uusille ihmisille hyvinkin usein. Minulla on tapana viedä ilmaisia tavaroita, näytteitä, ketsuppipusseja jne. kotiin, jos on mahdollisuus. En tiedä miksi, ehkä se on tämä hamstraajaluonne. Silti kun tapaan uusia ihmisiä, minusta sanotaan että olen kleptomaani, vaikka en eläissään ole keneltäkään varastanut mitään omaa. Ainakaan tahallani ja tietäen että teen niin. Silti minut maalataan varkaaksi. 
  Ymmärrän, että sen on tarkoitus naurattaa ja olla vitsi, mutta minua se ei naurata. Tiedän, kuinka tärkeä se ensivaikutelma on antaa, ja jos minut heti leimataan kleptomaaniseksi ihmiseksi.. en usko että minusta huokuu erityisen hyvä vaikutelma, varsinkaan kun en ikinä osaa olettaa, että ihmiset automaattisesti voisivat pitää minusta. Minä kun oletuksena odotan ihmisten pitävän minua ärsyttävänä, äänekkäänä ja rasittavana päällepäsmärinä. 

  Miksi en tee asioille mitään? Koska en osaa, enkä uskalla. En ole koskaan osannut, enkä uskaltanut sanoa, jos minusta tuntui pahalta tai olen mielestäni tullut väärinkohdelluksi. Minä nielen hiljaa sen, mitä tapahtui ja murjotan sitten kotona. 

Tämä viikonloppu on ollut jokseenkin itsetutkiskelun täyteinen. Ne vähäisetkin ystävät ovat toisaalla, minulla on täydellinen hetki paeta maailmaa koko viikonlopuksi. Tajuan, miksi toimin näin, enkä ole tyytyväinen mihinkään, mitä teen tai olen saavuttanut. Useasti mietin tuon unilääkepaketin kerralla tyhjentämistä ja toivon nopeaa kuolemaa. En silti tee sitä. Istun tuntikausia suihkussa ja mietin kuolemaa. Lähestyvä syntymäpäivä pahentaa asiaa, sillä tiedän jokavuotisen perinteen toistuvan: ihmiset ovat lähteneet lomalle, eivätkä pääse paikalle. Viimevuonna tosin olisivat olleet paikalla, mutta jättivät kakkutarjoilukutsun väliin ja menivät katsomaan jalkapalloa kööpenhaminaan.

Oma herkkyyteni ärsyttää minua. En halua ihmisten sääliä, vähiten omaani. Silti aina ajaudun ajattelemaan asioita ja itken, vaikka en haluaisi. Minulla ei ole syytä surkutella elämääni, se vain menee näin. Silti aina itken, enkä osaa edes ottaa kohteliaisuuksia vastaan ilman, että purskahdan itkuun. 
Joku joskus sanoi "elämä antaa vain sen verran, mitä kukin jaksaa kantaa".. tuo sanonta on suunnilleen yhtä toimiva kuin "toimii kuin junan vessa"..
Jos elämä antaa vain sen verran kuin kukin jaksaa kantaa, miksi siis minä tunnen itseni lähinnä aasiksi, jonka selkään on pinottu muuttokuorma? Minä en jaksa kantaa sellaista. En vain jaksa. 

Kissat tappelevat taas. Väsyttää. En ole vieläkään syönyt, nälkä meni jo ohitse. Löydän itseni hämäräperäisiltä sivuilta, jotka käsittelevät kaikenlaisia huumeita. Epäilen itseäni: olen äärimmäisen kiinnostunut lukemaan tarinoita ja kokemuksia kovistakin huumeista. Tiedän että olisin varmasti koukussa kaikkiin mahdollisiin jos vain kokeilisin. En halua kokeilla, olen vain utelias. Vai olenko? 

Pää meinaa räjähtää. Mietin taas lääkkeitä. Niillä trippaa kivasti, kun ottaa tuntia ennen nukkumaanmenoa, eikä ohjeen mukaan juuri ennen nukahtamista.. Eilen vietin elämäni parhaan keskustelun ikinä, puhuin omalle tietokonetuolilleni varmasti tunteja, politiikasta, elämästä, kuolemasta, yleensä kaikesta. En varmasti koskaan ole ollut niin vapautunut keskustelussa kuin silloin.
  Epäilen taas itseäni. Jospa pidän noista unilääkkeistä ihan liikaa? Niiden tuomat tripit ja hallusinaatiot ovat oikein ihana lisä siihen, että saa nukuttua yönsä hyvin. Olenko siis hyvää matkaa menossa narkkiin päin? 
Stressaannun. Menen suihkuun. Mietin taas kuolemaa ja itken.
Entinen poikaystäväni sanoi minulle perjantaina, että minun kuolemaviestit eivät onnistu tavoitteessaan tuottaa hänelle pahaa mieltä. Halusin sanoa, ettei se sitä ole, minä halusin vain jutella hänen kanssaan ja olla läsnä, mutta jotenkin se taas lipsahti tähän. En saa sanottua mitään. Pahoitan mieleni, ja mietin taas kuolemaa. Jos hän, joka oli se jonka kanssa kuvittelin eläväni loppuelämäni yhdessä, ei välitä pätkääkään mitä minulle tapahtuu, miten muutkaan voivat?
  Itken koko viikonlopun, ja alan taas stressata rahaa. Juuri ja juuri kykenen käymään kaupassa. Kissanruokaa ja tupakkaa. Näillä pärjätään.