Elän kaamoksessa, jonka kevättä ei näy. Aurinko käy mutkin valaisemassa hetken, kunnes se taas katoaa hämärän turvin pakoon siltä pimeydeltä, joka minut sokaisee. Istun huoneessani neljäkymmentäseitsemän minuuttia tekemättä yhtään mitään. Tuijotan vain kädessäni lojuvaa rannekorua. Se muistuttaa sormiluita. Katson kelloa. Neljäkymmentäseitsemän minuuttia. Se ei tunnu pitkältä. Tuijotan jälleen tyhjyyteen. Mietin taas. Havahdun, kun kissat tappelevat äänekkäästi.
Ainiin, kirjakin oli myöhässä kirjastosta, enkä edes tenttiin ole avannutkaan opusta. Tuijotan seiniä, enkä pidä siitä mitä näen. Huone on sotkuinen, mutta aina kun yritän siivota sitä minut valtaa suunnaton haluttomuus tehdä mitään. Miksi vaivautua, kun se kohta näyttää taas samalta. Miksi tiskata, kun en kuitenkaan syö mitään.
Ainiin, syöminen. Taisin perjantaina syödä viimeksi. Juon vettä ja käyn tupakalla.
Kissa maukuu, tietokone hurisee. Tuijotan kalenteria, joka näyttää uhkaavasti siltä, että kohta vaihtuu kuu. Mahaan sattuu vietävästi, kuukautisetkin taitavat alkaa, vaikka syön vielä puolikasta laattaa.
Kissan moukuna hiljenee, alakerrassa juhlitaan. Minä olen murheellinen, vaikka en edes osaa suoraan sanoa mikä minua surettaa.
Käyn ulkona, minulle soitettiin. Huolestuneita viestejä, kutsu elokuvia katsomaan. Menen, vaikka en suuremmin välittäisi nähdä ketään. Nauran, vaikka en ole iloinen. Hetkellinen irtautuminen omista ajatuksista.. keskustelua natsien mahdollisesta kuutukikohdasta.
Kotona minut valtaa taas apatia. Istun lattialle, yritän viikata vaatteita, mutta se jää kesken kun jään tuijottamaan maton kuvioita. En jaksa keskittyä, omituinen uupumus valtaa mielen. Huomenna pitäisi jaksaa kaupunkiin ja yrittää saada toimeentulotukihakemukset. Väsyttää, itkettää: olo on toivoton. Kaamos ei lopukaan, eikä kevät koita. Olen epäviehättävä möykky, joka sulkeutui omaan maailmaansa. Pakenen taas maailmaa, tällä kertaa elokuvien maailmaan. En saa muuta aikaiseksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti