Yksin, yhdessä

Rakastan yksinoloa. Se tuo rauhaa, saan olla silloin, ja vain silloin täysin oma itseni. Minä. 
Yksinolo on tunnelmallista, pidän siitä, että minun ei tarvitse murehtia olenko juuri nyt oikeanlaisesti pukeutunut/käytäytyvä/kelpaanko tällaisena. Yksinolo antaa minulle tilaisuuden olla ja tehdä mitä haluan. Oma itseni.
Yksinolo, se on nautinto.
Yksinäisyys.. se on helvettiä.


Huomaan vanhojen tuttujen kuvioiden palaavan. Erakoidun, en kommunikoi, masennun. Vittuunnun. Motivaatio katoaa, väsyn. Haluan vain kadota peittojen alle ja pysyä siellä. 


Minulla on vain kourallinen kavereita, ja heidänkin kanssaan yhteydenpito on epäsäännöllistä ja aika pintapuolista. Sitten on ne pari hassua ystävää, jotka oikeasti jakavat ilot ja surut kanssani, ovat oikeasti niitä ystäviä. 
  En ole koskaan pitänyt sanasta "kuppikunta", sillä se kalskahtaa korvaani hyvin negatiivisenä ja huonona asiana, mutta noita kuppikuntia kun ei voi välttää, ei erityisesti meidän yhteisöissämme, joissa nyt pyörimme. 
  Esimerkkinä koulu. Käyn luennoilla samaan aikaan minua noin neljä vuotta nuorempien kanssa. Suurin osa luokasta on valmistunut lukiosta 2010. Huomaan olevani luokassa ainoa, joka kuuntelee opettajaa, ja oikeasti ymmärtää, mistä tuo puhuu, tai ainakin näyttää sen. Näytän olevan ainoa, jolla tämä opiskelu oikeasti kiinnostaa. Muut tuntevat toisensa, minä en ketään. Minulle ei puhuta, kuin pakon edessä. Edes tupakkapaikalla kukaan ei sano sanaakaan. Jos tulen paikalle, he hiljenevät. 


Tein tänään hyvin pienen ryhmätyön kolmen muun tytön kanssa. Lisäilin fläppipaperille muutamia sanoja sinne tänne, kun yksi tyttö keskittyi piirtämään tähtiä, super mario sieniä, muumimörköjä... tytöt etääntyivät väittelemään siitä, onko mörkö rakastunut Muumipeikkoon vai ei, yhtämieltä oltiin siitä, että mörkö on vain väärinymmärretty tyttö. 


Minä vain halusin keskittyä siihen tehtävään. Ymmärrän noita täysin, olin kaksi vuotta sitten itse ihan samanlainen. Kiinnostus koulua kohtaan lähes olematon, koulu oli yhtä hälläväliä-juhlaa. 


Huomaan olevani yksin. Joukosta erottuminen ei minua koskaan ole haitannut, mutta.. yksin.. on eri asia. 


Huomasin tänään olevani aika yksinäinen. Opiskelin yksin, yhdessä. Söin lounaani yksin.. olen olematon ihminen, menin syömään "kiellettyyn" saliin, josta kaikki muut käännytettiin pois. Mutta kun istuin sinne ja aloin syömään, ei kuulunut sanaakaan.


Luokassa en koskaan saa lopettaa lausettani, muut puhuvat muita päälle. Usko omaan olemassaoloon horjuu. Menin lounastauolla pöytään, josta tiesin kaikki. Saman vuosikurssin tyttöjä kaikki tyynni. Kaikkia muita ilmeisesti pyydettiin paikalliseen donitsikuppilaan kahville, paitsi minua. 
  Minun ei pitäisi loukkaantua moisesta, mutta minä oikeasti pelkään ja vihaan ulkopuoliseksi jäämistä. Kestän minkä tahansa kiusaamisen muodon, ahdistelun, väkivallankin.. mutta välinpitämättömyys, mitätöinti ja se, että minut ohitetaan ja unohdetaan.. sitä minä pelkään. 


Loukkaannun helposti, olen arkka ja herkkä. Olen vuosia tapellut itsetuntoni kanssa, ja olen edelleen hyvin epävarma ja heikko. Olen varmasti joku egoisti, sillä vertaan itseäni jatkuvasti, tiedostamattani muihin, ja piiskaan itseäni jos näen itseni huonompana, mutta koen valtavan huonoa omatuntoa, jos pidän itseäni jossain taitavampana/parempana. En halua olla ylimielinen.
 Jos jotain sattuu, pelkään aiheuttaneeni jotain käytökselläni/tekemisilläni. 
  Vihaan kuppikuntia, sillä ne jättävät aina jonkun ulkopuoliseksi. Pelkään, että minä jään yksin. 


Kuinka voin ehkäistä syrjäytymistä, kun minä itse syrjäydyn?