Oli mielenkiintoinen viikonloppu. Eräs ei-paikallinen nuori nainen, jonka kanssa olen viimeaikoina hengaillut paljonkin, sanoi paikallisessa kuppilassa esiintyvän jonkin nimettömän pikkubändin jota voisimme mennä katsomaan. Niinpä menimme. Kysyin myös erästä miespuolista ystävääni mukaan, ja näin menimmekin, me kaksi ja hän. Liittyi toki mukaan myös ei-paikkakuntalaisen ystäväni koulututtu, joka oli myös minun etäinen tuttuni. Nelistään vietimme kyllä ihan mahtavan illan pelaten biljardia ja juoden vain muutamat. Itse join tequila-vissyn (ihan hirmuisen hyvää! niin kuin tequilaa, jossa on vissyä!
... wait a moment..)
ja kaksi lonkeroa.
Kuppilassa oli mahtava tunnelma, työntekijät olivat huipputyyppejä, joiden kanssa oli ihan mielettömän kiva jutella. Ja sain toivoa musiikkia. Illan oikea aloitus tapahtui siis Mötley Crüen Girls,girls,girls:illä. Biljardissa oli tasainen kamppailu, joka päättyi joukkueeni voittoon. Heh.
Mainio ilta sai vähän ahdistavamman käänteen, koska minun ahdistuneisuustasoni hyppäsi katosta läpi ja avaruuteen. Ällöttävä vanha mies, joka on ilmeisesti paikan vakioasiakas, seurasi minua ja miespuolista ystävääni pihalle savukkeelliselle. Hän puhui ystäväni kanssa, mutta kun menin sisälle, tuo tarrasi minua perästä kiinni. Ällöttävä mies, joka kommentoi jatkuvasti minun etumustani. Portsari, joka oli nainen, sitten kysyi minulta vaivihkaa "Anteeksi, mutta onko nuo Marlies|Dekkersin liivit?"
Hymyilin sisäisesti. Vaihdoimme portsarin kanssa liivikuulumiset, kävimme naulakoiden takana katselemassa toistemme liivien hienoja yksityiskohtia ja keskustelimme vilkkaasti erilaisista Dekkersin mallistoista. Olin kateellinen, tuolla oli ne Dekkersin vanhemmasta mallistosta liivit, joista olin haaveillut.
Ilta jatkui, ja keikka alkoi. Wau.
Savolaiset yllätti positiivisesti. Bändi koostui amisviiksibasistilaulajasta, teini-ikäisestä mutanttikitarasankarista ja wannabe-rokkarirumpalista. Koulunsa olivat käyneet hyvin, en usko hetkeäkään, etteivätkö nuo ainakin musiikkilukiossa olleet. Varmasti myös muutenkin soitinten parissa koko pienen elämänsä säätäneet, niin luontevasti nuo istuivat käteen. Laulajan ääni oli ihan uskomaton, kuin suoraan Robert Plant olisi myhäillyt korvaani. Mieletöntä. Kitaristi, vaikka hieman surkuhupaisan nolollakin tavalla oli opiskellut AC/DC'nsä hyvin, miten Angus Young lavalla käyttäytyi. Hih.
No, kivaa oli.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti