Rain and thunder

Harmaa taivas. Valtavia sadepisaroita putoilee valtoimenaan, kastellen säntillisesti leikatun pihanurmen ja vastapetsatut pihakalusteet säntillisellä terassilla.

Minä seison siinä ja poltan savuketta, annan katseeni kiertää tällä alueella, jossa toinen toistaan upeammin pykätyt kaksi- joskus jopa kolmikerroksiset talot kilpailevat siitä, kenen imago näyttää tahrattomimmalta. Takapihoilla jättitrampoliineja, puutarhakalusteita, etupihat ovat ihastuttavien kukkaistutusten sinfoniaa, joita enää voi koristaa uudenuutukaiset autot, joita on yleensä kaksi, joskus kolmekin pihalle parkkeerattu.. Vatupassintarkasti vierekkäin rakennettujen talojen seinät ovat hillityn hienostuneita väritykseltään. Muistan haaveilleeni lapsena, että joskus asuisin hienossa isossa talossa, kun olen naimisissa, minulla on lapsia, auto ja koira.

Minä seison siinä pelkissä yöhousuissa ja topissa. Tuuli puhaltaa vihaisena pisaroita hiuksiini, poskilleni. Yksi ropsahtaa silmiini, mutta käännän pääni vain uhmakkaasti ylös katsoakseni taivaalle, kuin haastaen sen.

En kuulu tänne.

Minä kuulun vanhaan valkoiseen tiilitaloon, jonka etuterassin puuosat vaativat maalausta. Kuulun taloon, jonka piha on ison laittamisen tarpeessa. Taloon, jonka kivitetty reunusta rehottaa rikkakasveja ja hämähäkinseittejä. Taloon, jonka lattialaudat narisevat sydäntäraastavasti, kun yöllä nousee vessaan tai juomaan. Taloon, jonka kalusteet ovat kolme vuosikymmentä ajasta jäljessä ja jonka vessa on pieni ja ahdas, ajan saatossa kellastunut ja karmaisevan huonosti valaistu. Taloon, jonka muovimattolattia on paikoittain puhkikulunut ja tummunut.

Poltan savukkeeni loppuun, jättäen pelkän hisin, jonka työnnän tyhjään oluttölkkiin. Tölkin piilotan visusti, ettei talon isäntäväki huomaisi kamalaa tapaani.  Avaan oven niin hiljaa kuin kykenen, ja astun laatoitettuun takkahuoneeseen. Lattia tuntuu kylmältä paljaita varpaita vasten. Hiivin hiirenhiljaa vessaan, joka sijaitsee suihkuhuoneen yhteydessä. En halua sytyttää valoja pimeään, sillä en halua nähdä itseäni peilistä juuri nyt. Märkänä, hytisevänä, surkeana. Harjaan hampaani raivokkaasti ja suuntaan takaisin sänkyyn. Ehkä nyt, uni jo tulisi.

Huoneessa kuuluu tasainen tuhina, tuo nukkuu vielä. Hyvä, en siis herättänyt oven sulkemisella ainakaan alakertaa, toivottavasti se ei siis kuulunut myöskään yläkertaan. Tassuttelen sängyn viereen suljettuani oven. Tunnen oloni paksuksi ja epäviehättäväksi. Sammutan valon ja kömmin sänkyyn. Kuulen vieläkin sateen laulun avonaisesta ikkunasta ja luon katseeni kattolaudoitukseen. Tuijotan kattoa ja vaivun ajatuksiini. Mietin sitä, voiko ihminen olla yksinäinen, vaikka on toisen välittömässä läheisyydessä?

Havahdun todellisuuteen; olen tuijottanut kattoa niin kauan, että ulkona on jo paljon valoisampaa. Tajuan itkeväni hysteerisenä, tietämättä itsekään tarkalleen miksi. Yritän hillitä itseäni, toistelen lääkärini sanoja. "Puhu itsellesi kauniisti. Puhu itsellesi, kuin parhaalle ystävällesi." Tunnen oloni kurjemmaksi, sillä en kykene tekemään mitä lääkäri sanoi. Tunnen omantunnon pistoksen, sillä haluaisin tuntea oloni kauniiksi. Viehättäväksi. Sellaiseksi, että tuo voisi olla ylpeä siitä, että minä olen hänen kanssaan. Tietysti toivon ja haluan, että tuo olisi kanssani muista syistä kuin ulkonäköni, mikä on hyvin todennäköistä, sillä enhän vastaa tuon näkemystä laisinkaan kauniista naisesta, mutta en silti haluaisi tuntea oloani tällaiseksi.  Kelpaamattomaksi. Jämäpalaksi.

Silti, niin kovasti toivon että voisin joskus olla kaunis myös tuon silmissä. Kaipaan sitä huomiota, sitä pientä lausetta, jolla tuntisin oloni edes hitusen itsevarmemmaksi ja paremmaksi. Taas omantunnonpistos; haen siis vain huomiota. Pönkitän omaa itsetuntoa sanallisella imartelulla. Tunnen itseni halvaksi ja typeräksi. Puhkean hysteerisempään itkuun ja epätoivoisena kaivaudun tuon kainaloon. 

Miten niin lyhyessä ajassa joku on voinut tulla ja tunkea itsensä niin lähtemättömästi sydämeeni? Miten joku, jota vasta en edes tuntenut nimeltä voisi olla tullut elämässäni näin tärkeäksi? Pelkään vastausta.
Haluan tämän jatkuvan, mutta pelkään toistavani samat virheet kuin aina ennenkin. Suljen aamuvalossa silmäni ja toivon.

Tuo nukkuu ja murahtaa unissaan kun painan pääni hänen rinnalleen. Rauhallinen sydämensyke rauhoittaa mieltäni hitusen. Silti toivon sisimmässäni, että tuo kietoisi kätensä ympärilleni ja pitäisi minua tiukasti, suukottaisi kyyneleet pois. Niin ei tapahdu, vaan tuo unissaan hieraisee nenäänsä, sillä hiukseni kai olivat kutittaneet. Sipaisen päälakeani, näin ollen toivottavasti poistaen loputkin häntä häiritsevät suortuvat. Tuo murahtaa ja kääntää kylkeään. Jään yksin tuon selkää vasten ja mietin uudelleen.. "voiko olla yksin, vaikka olisi toisen kainalossa?"