Kävin kerran markkinoilla...

                                                          ..mitä siellä kohtasinkaan?

                       Ihmisiä, tuijotusta, hälinää.

                      Lapsia, aikuisia, vauvasta vaariin.

                      Ahdistusta, tuijottelua alelaariin.

                    Suomalainen perusjörö, teini ja hoppari

                      Louis Vuitton feikki ja lobbari

                   Silti saiko Vuittonillaan kohtelua neiti?

                    Asiakaspalvelun taso nousi, totesi meiti.

Kävin siis viikonloppuna pienellä shoppailureissulla samalla, kun anoppilaan matkailin. Reissusta olisi kerrottavaa useammankin blogitekstin verran, mutta yritän nyt tiivistää kaiken tähän mahdollisimman epätylsästi. Olen aina ollut hirmu kiinnostunut ihmisten käyttäytymismalleista, ja miten ne muuttuvat olosuhteiden muuttuessa. Esimerkiksi vanhemman henkilön ilmestyminen paikalle aiheuttaa usein käytöksen muutosta ainakin nuorissa aikuisissa, jotka jonkinlaisen peruskäyttäytymisen hallitsevat. Uusista x-sukupolven teineistä en tiedä, välillä tuntuu että tässä saa menettää uskonsa koko ihmiskuntaan. Ainakin jos teinien käyttäytymistä katsoo.

Huomasin järkytykseni sen tosiasian, että kyllä, se mitä sinulla on ylläsi/mukanasi vaikuttaa mitä suurimmissa määrin siihen, millaista palvelua saat. En olisi ikinä uskonut näkeväni moista, mutta nyt tiedän, että sitäkin siis tapahtuu.

Minulla oli shoppailupäivänä ns. paha tukka -päivä, enkä muutenkaan jaksanut ulkoisesti itseeni panostaa, sillä tiesin kuitenkin tuskanhien iskevän päälle alta aikayksikön ja meikkien olevan turhaa ruuhkaisessa ostarissa. Siispä, laitoin ylleni tavalliset mustat housut ja nukkaantuneen villapaidan. Tukka oli ponnarilla ja naamani meikitön.

Etsin itselleni "the takki"-tyyppistä ratkaisua, eli Se Oikea Takki, juuri minulle. Takin löytäminen voi olla hyvinkin vaikeaa, varsinkin jos on yhtä nirso ja tarkka siitä, miltä takki tuntuu yllä ja onko se päällä hyvä. (Kutiseeko? Karhea? Pehmoinen mutta viileä? Liian heikko vuori? Liian kylmä? Liian lyhyt? Liian pitkä? Liian leveä? Entäs taskut?)

Kun ostan itselleni takin, aion pitää sitä pitkään. Vuosia. Siispä olen valmis maksamaan takistani hyvän hinnan, kunhan takki on vain laadukas.

Se siitä, asiaan. Kävin kahdessa eri kauppakeskuksessa, ja päädyin katselemaan takkeja joka ikisestä kaupasta, missä palaakaan vaatetta myytiin. Kohdalleni osui ns. "parempien ihmisten kauppa", eli näitä kauppoja joissa on samettiset vip-nauhat ovenpielessä karkoittamassa tavikset ja liian köyhät ovelta pois. Kävelin kuitenkin rohkeasti sisään ja etsin katseellani myyjää, joka ilmestyikin jostain rekkien siimeksistä eteeni. Nainen tuoksui vahvasti eau de törkee'lle ja oli pukeutunut melko hyvin. Jakkupuku, valkoinen kauluspaita, nahkaiset korkokengät. Seisoin siinä Vaikuttavan Rouvan edessä, nuutuneessa villapaidassa ja käsivarrellani roikkui HenkkaMaukan kassi. Kysyin Vaikuttavalta Rouvalta, olisiko kyseisessä liikkeessä talvitakkeja.

Vaikuttava Rouva katsoi minua vain kerran ja nyökkäsi oikealle vastaten jotakuinkin hyvin epäselvästi "tuolla niitä on", tyyliin. Kiitin kuitenkin hyvinkin korrektin kiltisti ja menin katsomaan takkeja, mutta kiehuin raivosta, sillä vaikka en ollutkaan Armanin puvussa ja krokotiilinnahkakorkkareissa tullut liikkeeseen, olin silti asiakaspalvelun arvoinen mahdollinen potentiaalinen asiakas.

Löysin jokseenkin kivannäköisen takin, joka ei ollut ihan törkeän kallis, mutta sen väri hieman arvelutti. Kysyin saiko takkeja muilla väreillä, mutta kysymykseni kai kaikui kuuroille korville, sillä rouva näki uuden asiakkaan ja paineli tuota palvelemaan. Marssin ulos kaupasta ja lähdin jatkamaan etsintöjä. Pitäköön tunkkinsa.

Kävin samana päivänä ostoksilla paikallisessa alusvaateliikkeessä, ja löysin itselleni The Rintaliivit vol. 3

Marlies|Dekkersin uudesta mallistosta aivan käsittämättömän sievät ja suloiset, täydellisen tukevat ja hyvät liivit, jotka vaihtoivat kyllä heti omistajaa, kun kokeilin niitä ylleni. Upeat liivit, jokseenkin toki tyyriit. Joka ikisen sentin ja euron arvoiset. Rakastan.

Jatkoin The Takin etsintää koko iltapäivän, ja palasin kuitenkin tuohon High Class-putiikkiin, jonka sisällä näytti olevan hiljaista. Palasin takaisin takkirekin luokse katsomaan itselleni vielä sitä takkia. Laskin kassini maahan ja sovitin takkia siinä peilin edessä, en edes jaksanut lähteä sovituskoppiin.

Samainen Vaikuttava Rouva saapui paikalle, mutta jokin hänessä oli muuttunut. Hän hymyili minulle. Hymyili ja kysyi valoisana, josko voisi auttaa. Sanoin (edelleen) etsiväni takkia, ja mietin josko tästä takista olisi voinut saada eri värivaihtoehtoa. Vaikuttava Rouva innostui ja rupesi selaamaan heidän katalogiaan, josta löytyikin erivärinen versio, joka tosin oli hieman liian kirkkaanpunainen minun makuuni. Kun sanoin tämän, nainen rupesi kuumeisesti etsimään uusia takkeja. Kummastelin aluksi, mistä muutos johtui, mutta tajusin hyvin pian, että nainen oli äkännyt minun Marlies|Dekkers kassini, ja niiden perusteella kai päättänyt, että myös nuhjaantuneenkin näköinen asiakas voi olla kuitenkin rahakas ja valmis maksamaan hyvistä vaatteista. Epäilin toki ensin, ettei yksi kassi voisi tuollaista muutosta tehdä, mutta kun hän lupasi palvella kauppaan saapunutta vanhempaa rouvaa "hetken päästä", tulin siihen tulokseen, että kyllä. Yksi Marlies|Dekkersin kassi voi tehdä ihmeitä.

Erityisen ärsyyntyneenä naisen käytöksestä, päätin kuitenkin jättää kaupan niine hyvineen taakseni ja etsiä takkia muualta. Pitäköön edelleen tunkkinsa.

Tästä lähtien tulen -aina- kulkemaan kaupungilla Marlies|Dekkersin kassi kainalossa, jos sillä saa parempaa palvelua. Mielestäni on tyhmää, että ihmisten asiakaspalvelutaidot riippuvat niin hirveästi siitä, mitä ylläsi on, tai millainen päivä heillä on ollut. Tietenkään kukaan ei ole täydellinen, mutta en voi vihata mitään niin paljoa, kuin asiakaspalvelutyössä olevaa henkilöä, joka purkaa turhautumisensa ja huonon päivänsä asiakkaisiin. Näitä olen nähnyt useammankin.

Erityismaininnan saa kuitenkin paikallisen kauppakeskuksen kenkämyyjä. En ikinä enää astu jalallanikaan (pun intended) siihen kenkäpuljuun. Karmeaa.

Olen lapsesta asti taistellut isojen pohkeideni kanssa, ja ne ovat yksi suurinpia ongelmakohtiani, joita häpeän ja vihaan. En voi käyttää kovin lyhyitä hameita, jotka paljastavat pohkeet, enkä kovinkaan kykene käyttämään korkokenkiä, sillä pohkeeni näyttävät entistä suuremmilta. Erityisesti vihaan pitkävartisia saappaita, sillä ne ovat kauniita, ja haluaisin omistaa niitä, mutta en voi, sillä tähän mennessä YHDETKÄÄN saappaat eivät ole mahtuneet jalkaan niin että näyttäisivät hyvältä jalassani.

Erityistä tuskaan on riittänyt sen jälkeen, kun aloin kävelemään paksupohjaisissa monsterikengissä, jotka painavat puolitoista kiloa per kenkä. Laskepa siinä sitten kuntoilun määrä, kun jonkun kuusi, seitsemän vuotta askeltanut ja juossutkin nuo kengät jalassa. Ei ole pohkeen mitalla määrää.

Olen haaveillut upeista sääristä, joista voisi olla ylpeä, joita kehtaisi näyttää, mutta sen sijaan kinttuni ovat paksut pökkelöt, selluliitin peittämät ja kammottavan isot. En näe säärissäni mitään kaunista. Kauniit kengät tuntuvat jokseenkin turhalta ostokselta, kun omat jalat pilaavat niiden ulkonäön.

Menin etsimään itselleni myös talvikenkiä, joissa olisi hieman korkoa ja tukevat harskupohjat, etten talven liukkailla kaatuisi kovin. Astelin ko. kauppaan ja kyselin talvikenkiä, mielellään nilkkureita "kun ei nuo pitkävartiset jalkaan mahdu".

Ilmeisesti kenkälafkaan oli palkattu sellainen neiti, joka oli Päättänyt suurella rakkaudella löytävänsä jokaiselle asiakkaalle kengät. Ihana ajatus, joka näyttää paperilla hyvältä, mutta käytännössä ei sitten kuitenkaan toimi.

Tämä nuori nainen aloitti innokkaana esittelemään minulle toinen toistaan hienompia kenkiä, joista valitettavasti yhdetkään eivät olleet nilkkurit, vaan saappaita kaikki tyynni. Sappaita, saapikkaita, jopa reisisaappaita. Nauroin hänelle aika ilkeästi, jolloin tuo kai ymmärsi, etteivät ne menisi edes villeimmissä unissanikaan jalkaani. IKINÄ.

"Kokeiles näitä", se aloitti.

"En minä taida, turhaa se on kun ei ne mene jalkaan"

"Kokeile edes, tämä venyy"

"En minä kyllä usko, mutta.."

Laitoin kengät jalkaan ja vedin vetoketjusta. Se tyssäsi ENNEN pohjetta. Kauppiaan ilme oli mittaamattoman arvokas.

"Jaa, no, katsotaanpas-"

"Oikeasti, jos niitä nilkkureita ihan suosiolla-"

"Ei ei, nämä kyllä varmasti menee! Katso nyt, näissä on KUMINAUHA!"

Kengät oli rumat. Ja niissä oli kuminauhaa varressa. Kuminauhaa.

Vedin kengän kiltisti jalkaan, kuminauha sinkui ja rutisi, ei mennyt puoleen väliin pohjetta.

Kauppias katsoo hiljaa ja nyökkäilee.

"No meidän äitillä on kanssa ihan älyttömän isot pohkeet, siis ihan super super super isot, ja NÄMÄ kengät kyllä meni sitten hällekin jalkaan!"

"Ei kun kyllä minä ne nilkkurit voisin-"


"Kokeile nyt vain rohkeasti!"


"En minä halua."


"Kokeilisit nyt, minun mieliksi, niin tiedän sitten minkälaisille asiakkaille voisin kenkiä tarjota," se lopetti ja se työnsi ne kengät minulle käteen. 
  Olin itkun partaalla, olenko oikeasti näin norsu? Minulla on kuvottavat pohkeet joita en halua esitellä julkisesti, ja tuo rasittava kaakattaja vain nakkoi löylyä kiukaalle kailottamalla isopohkeisesta mammastaan.

Laitoin kengän jalkaan. Se jäi puoleentiehen, vaikka sen "supervenyvä stretch -varsi" sinkuikin mallikkaasti. En meinannut saada sinkunutta makkarankuorta pois jalastani. Ahdistuin ja naamalleni nousi kirkuvanpunainen väri. Nieleskelin kyyneliä ja kiitin kauppiasta ja lähdin ulostautumaan kaupasta, vaan enpä päässyt, kun tuo yritti vielä tyrkyttää nilkkureita minulle. Halusin kertoa, minne hän olisi voinut nilkkurinsa tunkea, mutta jätin sanomatta. Menin istumaan ulos ja sytytin tupakan. Vitutti.

Kiitos sinulle, kenkäkauppias. En halua koskaan edes yrittää varrellisia kenkiä jalkaani. Ikinä. Olen liikalihava, tiedän sen. En silti halua julkista nöyryytystä ja muistutusta siitä, miltä kammottavat sääreni näyttävät, varsinkin jos ne yritetään väkisin ahtaa kymmenen senttiä liian kapeisiin varsikenkiin.