Jumalharha

Jaa-a, vierähtihän siinä pitkä tovi, ennenkuin sain sitten aikaiseksi kirjoittaa tämän postauksen.
  Olen pitkään miettinyt taas omaa identiteettiäni.. olen vuosikausia sanonut olevani ateisti, mutta pohjimmiltani minulla on ollut tunne siitä, että taidan sittenkin olla agnostikko. En vain tiedä.
  Sitten se tapahtui, matkaillaan-etelä-suomeen-viikon aikana tuli luettua melkein kokonaan eräs opus, jota suosittelen kaikille. En vain ateisteille tai itseään epäileville agnostikoille. Ihan kaikille. Se antaa ajattelemisen aihetta, myös niille, jotka uskovat ylempään voimaan, ilman että pahoitetaan kenenkään mieltä. (Lue: Bill Maher ja hänen "haukutaan kristityt idiooteiksi, eikä kuunnella heidän oikeuksiaan pitää oma mielipiteensä asioista")

  Olen nykyään kirkkaasti ateisti. Richard Dawkinsin kirjan suomennos Jumalharha on köpösesti ja karkean huonosti suomennettu versio alkuperäisestä englanninkielisestä teoksesta The God Delusion, joka on mielestäni uskomattoman hyvä. Se on nerokkaan sanaleikikäs, humoristinen, silti ei missään nimessä pilkkaava ketään uskontokuntaa kohtaan. Dawkins valaisee asioita, jotka muuten olisivat hyvinkin vaikeaselkoisia maallikolle, onhan hän evoluutiobiologi, eläintieteilijä ja entinen Oxfordin yliopiston professori.

Jumalharha sai minut miettimään omaa identiteettiäni oikein olan takaa sitä kaikkea, mihin olin tähänhetkisen tietoni ja näkemykseni perustanut. Dawkins ei tuhonnut omia jo muodostettuja mielipiteitä ja tietoja, vaan enemmänkin pönkitti jo olemassaolevaa epäilystä. Dawkins ei Maherin tyyliin pamauta faktoja tiskiin "Jumalaa ei ole, koska en näe Häntä, ja koska kukaan muukaan ei näe Häntä, ei Häntä voi olla olemassa. Minä olen oikeassa, ja ne jotka uskovat siihen Suureen Satukirjaan, ovat vain tyhmiä"-tyyliin, vaan perustaa kaikki hypoteesinsä biologiaan, evoluutioon ja jo tiedettyyn ja löydettyyn tietoon.
 Siitä minä pidän kovasti. Dawkinsin erinomainen esimerkki "saavuttamattomasta tiedosta" laittaa edelleen hymyn huulilleni.
  Dawkins totesi, että monet (huom, kirjassa puhutaan hyvin paljon fundamentalismista, ja kiihkouskovaisista, sekä niistä itsepäisesti oman tietämyksensä ihmisille tuputtajista) vahvasti omaa näkemystään ympärilleen viljelevät kristityt jaksavat pönkittää oman uskonsa vahvistumista sillä, että tiede ei ole voinut todistaa Jumalan epäolemassaoloa. Eli sitä, että Isä meidän ei olekaan taivaassa. Tai missään.

Dawkins sanoikin, että "Ei niin, tiede ei ole pystynyt todistamaan Jumalan olemassa oloa. Mutta myöskään kukaan ei ole pystynyt todistamaan, että avaruudessa, juuri Maan kiertoradan kanssa täydellisessä synkronisaatiossa leijuvaa jättiläisteepannua ei ole olemassa, sillä kukaan ei koskaan voi nähdä sitä, koska se kiertää juuri sillä tavalla, että se jää aina valon ulkopuolelle." Dawkins perusti tietonsa oikeaan, löydettyyn biologiseen tietoon. Hän tuli siihen tulokseen, että vaikka varmaa tietoa ei luultavasti koskaan tulla saamaan, "Onko Jumala olemassa?", mutta ainakin biologisesti on äärimmäisen epätodennäköistä, että taivallinen Isä on suuressa viisaudessaan tämän maan luonut ja muovannut ja näin ollen alkuunsa saattanut.

  Miksi moinen ränttäys?

Tilasin uuden verokortin vasta, ja huomasin ihmeekseni, että minun uskonnokseni oli laitettu "evankelisluterilainen", vaikka en ole kuulunut kirkkoon vuosikausiin. Asia jäi häiritsemään, ja jouduin soittelemaan muutaman puhelunkin, mutta nyt asia pitäisi olla kunnossa, ja kotiin ilmestyisikin pian kirje maistraatista ja kirkolta.

  En aio (suokaa anteeksi itsekkyyteni), maksaa kirkollisveroja, että "saisin hautapaikan". Aion tulla tuhkatuksi, enkä näe omien (?) lapsieni käyvän seurakunnan kerhoissa ja päiväkodeissa. Enkä oikeasti ole nyt tarpeeksi varakas, että maksaisin kirkollisveroa ihan vain hyväntekeväisyydestä kirkkoa kohtaan. Olen itsekäs paskiainen, mutta en halua kuulua kirkkoon, jos en tunne kuuluvani sinne. En ole lapsenakaan osannut kuvitella meneväni naimisiin kirkossa.

Muistan käyneeni tuttavapariskunnan vihkiseremonian katsomassa, ja se oli kamalinta ikinä, mitä pieni lapsi voi kokea. Tuntikausia kovalla, kylmällä penkillä ja kuunnella kirkonmiehen suurieleistä pauhua. Se lähinnä pelotti. Kaikki tuntui niin.. lopulliselta. Kirkonmies painotti moneen otteeseen, että nyt kun olette Jumalan silmäin alla sanoneet "tahdon", niin tästä ei sitten peräännytä.

  Periaatteessa ymmärrän, periaatteessa en. Nykyään avioeroja tapahtuu ihan kamalan paljon, joskus melko turhistakin syistä (vrt. julkkisavioliitot, Jussi&Saana Parviainen..!)
  mutta toisaalta.. ennen vanhaan, siihen ei juuri ollut mahdollisuutta. Tavat ja periaatteet muuttuvat. Ennen vanhaan pariskunnat olivat yhdessä loppuun asti, koska "niin vain tehdään", ja vaimot saivat usein kokea kurjiakin avioliittoja, kunnes toisesta aika jätti. Sen jälkeen pysyttiin joko loppuelämä leskenä, tai jos oikein uudenlainen ajatustapa oli, niin ehkä saattoi hankkia uuden siipan. Muistan kuitenkin pienenä miettineeni, että tämä mahtipontinen seremonia oli jokseenkin pelottavaa. Ehkä se vain johtuu tästä minun luonteestani. Olen aina kapinoinut auktoriteettiä ja sääntöjä vastaan, oli se pienellä mittakaavalla eli ei.

Apua, ompa syvällistä. Noh, koska tämä on pitkän ajan jälkeen ensimmäinen postaus, se saa luvan olla vähän pitempi. Lukekoon ken jaksaa.
  Syömisestä:
Jotenkin on jännä huomata oma suhtautuminen ruokaan, ja miten se on muuttunut. Aikaisemmin täysi kieltäytyminen ruoasta on vaihtunut tiedostamattomaan nälässä oloon. Eilen söin kaksi leipää ja Lämmin Kuppi-keiton. Poikaystäväni jaksaa lämpimästi minua muistuttaa, että minun pitäisi ainakin juoda paljon vettä.. mutta en muista juuri koskaan. Saatan olla monta päivää juomatta muuta kuin pari lasillista vettä ja pari lasia maitoa. En vain muista. Teen pitkiä päiviä, eikä kehon vaatimia nesteitä ja ravintoa ehdi ajatella, ja kun kotian pääsee, en edes jaksa ajatella tekeväni ruokaa. Olen ilmeisesti vähän laihtunut vyötäröltä, kun aikaisemmin päälleni mennyt hame pitää nyt kiristää ihan tappiin, ja silti se tuntuu vähän löysältä. 

 En toki valita, mutta miksi niitä senttejä lähtee vyötäröltä, mikä minulla on jo valmiiksi melko kapea, vaan ei takamuksesta, reisiltä, pohkeista..?
  En jaksa murehtia ruokaa. Koska en tunne nälkää, en näe syytä syödä. Syön sitten, jos siltä tuntuu. En tunne syyllisyyttää enää siitä, etten syö, mutta tunnen syyllisyyttä siitä, etten muista juoda vettä. Se nimittäin alkaa vaikuttamaan munuaisiini. Heräsin toissayönä järkyttävään kipuun alaselässä, jonka tiesin johtuvan veden puutteesta. Olen kahden viime viikon aikana juonut ehkä yhteensä litran vettä. Olen kotona pirun janoinen, mutta en koskaan silloin muista juoda vettä, kun olen tekemässä jotain muuta.
  Lupaan parantaa tapani. Juon tästä lähin vähintään puoli litraa päivässä. Alkaen tänään.