Raha = Motivaatio

Niin masentavaa kuin se onkin, on pakko myöntää, raha on yhtäkuin motivaatio. 
Varsinkin kesällä, toimeentulotuen varaan joutuessaan sitä huomaa, kuinka helposti mieliala valahtaa alle nollan.

Olen nyt kaksi viikkoa kituuttanut erittäin pienellä budjetilla. Koko tämän viikon olen elänyt kahdella eurolla. Toimeentulotukihakemuksen jätin viimeviikon maanantaina, eikä sieltä ole kuulunut mitään, ja hätä alkaa kasvaa suureksi.
No, nälkään en ole kuolemassa, isäni on ostanut minulle jauhelihaa pakasteeseen, eli ruokaa kyllä on.

  Mutta se motivaatio. Jääkaapissa on eltaantunut salaattikastike, puolikas rasia margariinia ja rypsiöljyä. Kaksi keitettyä kananmunaa ja juhannukselta jääneet poikaystävän oluet. 
Muuta siellä ei ole. Tililläni on rahaa 2 euroa ja 34 senttiä. Saan sillä vielä maitopurkin tai ehkä kaksi. 

 Saan joka kerta huomata, kun rahatilanne on oikeasti todella paha, että minä passivoidun, pahasti. Ahdistun, enkä halua tehdä mitään, tai nähdä ketään. En jaksa tehdä mitään, en tiskata tai pitää kotia siistinä. En jaksa mennä ulos. Ylipäätään kodista poistuminen on suunnattoman vaikeaa, edes roskalaatikolle. 

  Sitten taas, jos esimerkiksi rahaa on laskujen jälkeen, sanotaanko vaikka sata euroa, minä olen oikeasti onnellinen. En stressaa, en hermostu mistään. Lähden kävelylle, käyn kirjastossa, käyn salilla, kuntoilen, syön terveellisesti. En syö karkkia ylipäätään juuri koskaan, kaikista vähiten silloin, kun voin hyvin ja olen motivoitunut, eli minulla on rahaa. 

On todella masentavaa huomata, miten raha vaikuttaa yleiseen hyvinvointiini niin paljon, sillä en missään nimessä haluaisi olla riippuvainen rahasta, ainakaan mielenterveyteni kannalta. Mutta niin se vain menee. Kuten tilanteeni nyt, olen erittäin huonossa kunnossa henkisesti. Itkettää, enkä voi ajatella mitään muuta kuin sitä, että rahaa ei ole. Vaikka en sitä tarvitsisi mihinkään muuhun kuin ruokaan/kodin välttämättömyyksiin, se silti stressaa ihan mahdottomasti. Pelkkä ajatuskin siitä että voisin joskus olla niin varakas, voisin hetken mielijohteesta ostaa uuden paidan, saa minut itkemään. 

Olen ostanut ihkauusia, kaupasta ostettuja vaatteita viimeksi vuosi sitten, luulisin. Kirpputoreilta olen kyllä löytänyt parikin paitaa ja jakkutakin, mutta kaikki maksoivat alle euron. (hyvä niin, muuten ei olisi ollut varaa)
Haluaisin niin kovasti joskus käydä vaikka ruokakaupassa, ilman että minun tarvitsee laskea jokaista senttiä niin tarkasti, että varmasti riittää rahat. Vihaan tätä tunnetta. 

Inhoan yli kaiken elää toisten siivellä. Vihaan sitä tunnetta, kun olen riippuvainen jostakusta. Niin kuin isästäni olen ollut jo viimeiset seitsemän vuotta. Jos isäni ei minua tukisi, olisin varmasti jo ties missä. Jos missään. 

Sen vuoksi, pyrin mahdollisimman harvoin  (silti aivan liian usein) tukeutumaan isääni, pyytämällä tätä kauppaan tai antamaan rahaa, ja se antaa taas minulle entistä pahemman olon. Olen hemmoteltu, pilalle. En osaa tulla toimeen omillani, en selviä  yksin. Minulla ei ole minkäänlaista vastuuntuntoa. 

Työ.  Se helvetin vaikea asia. Olen hakenut kesäksi töihin, mutta en päässyt. Toki, olisin varmasti voinut hakea ja yrittää kovemmin, mutta nyt tiedän sen olevan liian myöhäistä. Kukaan ei palkkaa kesätöihin kesäkuun lopussa. 

Haluan vain viimeinkin päästä alkuun, omille siivilleni. Pärjätä itse.